Vellova karjalauma deindividuaation kourissa

Englannin taannoiset mellakat aiheuttivat tuhoa, hävitystä ja merkittävät taloudelliset tappiot mutta myös tyrmistystä ja äimistystä. Miten näin pääsi käymään, missä nyt mennään? Poliitikot, päivystävät dosentit ja muut aiheeseen perehtyneet pohtivat tapahtumien taustalla vaikuttaneita yhteiskunnallisia tekijöitä. Yhteiskunnallisen analyysin jätän suosiolla pätevämmille. Ymmärrämme kuitenkin mellakointia paremmin, jos perehdymme joukkoliikehdinnän psykologiaan, erityisesti siihen, mitä tapahtuu yksittäisen ihmisen pääkopan sisällä tämän tempautuessa mukaan vellovaan karjalauman.

Joukot vaikuttavat yksilön käyttäytymiseen. Monilla meistä on kokemusta esimerkiksi siitä, minkälaista on olla osana suuren urheilutapahtuman tai valtavan rock-konsertin yleisöä. Koettu vapauden tunne saattaa yllättää. Huudamme ja elehdimme aivan eri tavalla kuin tavallisessa arkielämässämme. Se kuuluu asiaan. Mutta hullumpaakin voi tapahtua: joillakin festareilla yleisö liukuu mudassa ja kirmaa alasti. Millä tavalla joukko saa ihmisen toimimaan poikkeavalla tavalla?

Leon Festinger

Viisikymmentäluvulla sosiaalipsykologiassa ruvettiin käyttämään ilmiöstä nimitystä deindividuaatio (engl. deindividuation). (Käsite on peräisin Leon Festingeriltä, kognitiivinen dissonanssi -mieheltä.) Deindividuaatio tapahtuu, kun ihmisjoukossa ollessaan yksilön tietoisuus omasta itsestä vähenee. Samalla vähenee yksilön huoli siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat hänestä. Ihminen kokee olevansa isossa joukossa anonyymi. Joukon voima lisää yksilön valppautta. Tämän kaiken seurauksena yksilö käyttäytyy vähemmän rationaalisesti ja impulsiivisemmin kuin tavallisesti.

Mellakoiden ohella ilmiö on tuttu esimerkiksi sotakentillä tehdyistä hirmuteoista. Joukon mukana sotilaat ovat tehneet epäinhimillisiä tekoja siviilejä kohtaan, eivätkä he voi myöhemmin ymmärtää, miten he ovat saattaneet osallistua moiseen.

On myös suoritettu kokeita, jotka osoittavat, että deindividuaation toteutuessa ihmiset, jotka luulevat antavansa toisille sähköshokkeja, toimivat tavallista aggressiivisemmin (Lightdale & Prentice 1994).

Joissakin itsemurhayrityksissä päivänsä päättämään pyrkivä ihminen uhkaa hypätä alas korkeasta rakennuksesta. Silloin tällöin paikalle kokoontuneesta väkijoukosta härnätään itsemurhalla uhkaavaa innostamalla häntä todella hyppäämään alas. Deindividuaatio ilmenee siinä, että yli 300 hengen väkijoukoissa tällainen härnääminen on yleisempää kuin pienemmissä joukoissa (Mann 1981).

Menneiden aikojen lynkkausjoukkoja on myös tutkittu. Deindividuaation vaikutukset olivat ilmeiset: mitä suurempi oli lynkkaajien joukko, sitä enemmän ja pidempään uhrit kärsivät (Mullen 1986).

Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä deindividuaatiota tutkittiin Yhdysvalloissa Halloween-yönä. Hetki oli otollinen, koska karkkia kärkkyneet lapset liikkuvat usein ryhmissä, ja naamarit lisäävät heidän kokemustaan anonymiteetista. Pahaa aavistamattomat lapsoset saapuivat ovelle pyytämään karkkia (tai uhkaamaan kepposella). Oven avasikin kokeen suorittaja, joka vaihtoi muutaman ystävällisen sanan lasten kanssa ja saattoi tiedustella muutaman lapsen nimeä. Pian hän poistui eteisestä muualle taloon, mutta antoi lähtiessään lapsille luvan ottaa yhden karkin oven lähellä asetetusta namukulhosta.

Deindividuaatio näytti voimansa: Yksin liikkuvista lapsista 7,5% otti karkkia enemmän kuin mihin oli annettu lupa. Ryhmässä liikkuvista lapsista kuitenkin 20,8% syyllistyi tähän. Ne lapset, jotka olivat jääneet oven avanneelle kokeen suorittajalle tuntemattomiksi, varastivat enemmän kuin ne, joiden nimeä kokeen suorittaja oli kysynyt (Diener et al. 1976).

Miten deindividuaation saisi vähenemään? Millainen retorinen lähestymistapa kannattaa valita, jos tehtävänä on rauhoittaa mellakoiva “hunnilauma”. Parhaiten auttaa se, jos yksilö saadaan jotenkin takaisin kontaktiin oman ajattelunsa, tunteidensa ja arvojensa kanssa. Toisin sanoen, yksilön tietoisuus omasta itsestä ja sisäisestä maailmastaan ehkäisee deindividuaatiota. Yksilön olisi siis hyvä “mennä itseensä”. Sen sijaan yhtä hyviä tuloksia ei tuota vetoaminen siihen, miltä yksilön toiminta näyttää muiden silmissä tai minkälaisia seurauksia törttöilystä on (Prentice-Dunn & Rogers 1982).

Kirjallisuus

Diener, E.; Fraser, S.C.; Beaman, A.L. & Kelem, R.T. (1976) “Effects of deindividuation variables on stealing among Halloween trick-or-treaters.” Journal of Personality and Social Psychology, 33(2), 178-183.
Lightdale, J.R. & Prentice, D.A. (1994) “Rethinking sex differences in aggression: Aggressive behavior in the absence of social roles.” Personality and Social Psychology Bulletin, 20(1), 31-44.
Mann, L. (1981) “The baiting crowd in episodes of threatened suicide.” Journal of Personality and Social Psychology, 30, 729-735.
Mullen B. (1986) “Atrocity as a function of lynch mob composition: A self-attention perspective.” Personality and Social Psychology Bulletin, 12(2), 187-197.
Prentice-Dunn, S. & Rogers R.W. (1982) “Effects of public and private self-awareness on deindividuation and aggression.” Journal of Personality and Social Psychology, 43(3), 503-513.

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaus kohteessa Vellova karjalauma deindividuaation kourissa

  1. Päivitysilmoitus: Ryhmässä vetelehtijät – laiskottelun ja lorvimisen jäljillä | Retoriikan taito

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>