Uusi blogini: Sanahaltuun.fi

Uusi sivustoni, Sana haltuun -blogi on auki! Tule tutustumaan sivustoon, lue blogia ja tilaa syöte.

Klikkaa tästä!

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | 1 kommentti

Retoriikan kesäkoulu Hämeenlinnan Verkatehtaalla 14.6.2012

Hämeenlinnan Verkatehtaalla järjestetään 14.6.2012 ainutlaatuinen retoriikan, vaikuttamisen ja puhetaidon seminaari, Retoriikan kesäkoulu. Ainutlaatuisen tapahtumasta tekee se, ettei aiemmin maassamme ole järjestetty nimenomaan tälle aiheelle omistettua korkealuokkaista koko päivän koulutustapahtumaa, jossa paikalla ovat alan suomalaiset huippunimet.Olen tapahtuman pääorganisaattori, kesäkoulun rehtori, ja olen Retoriikan kesäkoulusta todella innoissani. Yrittäjille, johtajille, päättäjille ja politiikan kentällä toimiville voidaan nyt tarjota aivan ylittämätön paketti vaikuttamistaitoja seitsemän huippupuhujan voimin.

Jotain tapahtuman luonteesta kertoo se, että puhujat ovat tulleet innostuneesti mukaan ja levittäneet itsekin ilosanomaa siitä, mitä tuleman pitää. Eivätkä puhujat ole keitä tahansa:

Juhana Torkki on tehnyt klassisen retoriikan Suomessa tunnetuksi kirjoillaan ja kommentoinneillaan mediassa. Hän kertoo Retoriikan kesäkoulussa, kuinka tullaan puhujamestariksi.

Katleena Kortesuo on hillittömän taitava tekstikirurgi, tietokirjailija ja koukuttavan kirjoittamisen ehdoton asiantuntija. Hän kertoo, kuinka tekstillä voi muuttaa maailmaa. (blogi)

Lauri Järvilehto on Esa Saarisen veroinen filosofian kansantajuistaja, luovan ajattelun ammattilainen. Hän selvittää, kuinka viestinnässä yhdistyvät järki, tunne ja intuitio. (blogi)

Anssi Tuulenmäki on yli-innovaatioaktivisti Aalto-yliopistosta. Tämä johtava innovaatioajattelija saarnaa uuden kirjansa aiheesta ja antaa kuulijoille luvan toimia eri tavalla.

Jari Parantainen on gurun maineeseen noussut tuotteistaja ja ahkera tietokirjailija, joka johdattaa osallistujat dollarisoinnin saloihin. (blogi)

Jussi Lähde, poliittisen vaikuttamisen harmaa eminenssi ja vanha kettu, kirjailija, viestinnän ammattilainen jne. paljastaa, miten vaalit voitetaan. (blogi)

Timo Soini, kansanedustaja, puoluejohtaja ja jytky kertoo oman tarinansa siitä, kuinka hänestä tuli puhuja. (ploki)

En aivan heti keksi, miten tällaisessa tapahtumassa puhujien kokoonpano voisi olla vielä jotenkin tätä innostavampi. (Täältä löydät vielä hieman laajemmat esittelyt puhujista.)

Aivan mahtavaa on, että puhujat ovat käärineet hihat ja kontribuoineet Retoriikan kesäkoulun sivuston blogiin, johon on ilmestynyt tähän mennessä kymmenen oivallista postausta retoriikasta ja retoriikan ympäriltä. Blogi antaa vähän esimakua siitä herkusta, jota 14.6. saadaan nauttia.

Tutustu Retoriikan kesäkoulun sivustoon, lue blogia, katso esittelyvideo (tuosta alta), tykkää tästä kaikesta Facebookissa ja levitä muutenkin sanaa! Ja miksipä sinä, työtoverisi ja ystäväsi ette osallistuisi tähän mahtavaan tapahtumaan? Osallistuminen maksaa tuiki kohtuullisen 400e (+alv 23%), ja ilmoittautuminen käy helposti täältä.

Kaiken muun hyvän lisäksi jokainen osallistuja saa lahjaksi vielä kaksi oivallista kirjaa: Katleena Kortesuon ja Jarkko Kurvisen Blogimarkkinointi (Talentum 2011) sekä Alexandre Havardin Hyvejohtajuus (Providentia 2009).

Ei siis kannata enää epäröidä. Ilmoittaudu nyt!

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Jätä kommentti

Viikon retoriikkavinkki: suunnittele kysymys-vastaus-sessio

Monet puhujat tietävät, että puheen loppuhuipennus kannattaa suunnitella huolellisesti, koska siitä syntyvät tunne- ja muistijäljet jäävät elämään kuulijoissa. Yleisön tunnetilaa nostattava lopetus auttaa kuulijoita muistamaan sinut puhujana ja myös puheesi sanoman. Sama pätee kysymys-vastaus-sessioon.

Aina ei tajuta, ettei puhujan osuus välttämättä pääty puheen loppuhuipennukseen. Erityisesti esitelmätyyppisten puheenvuorojen jälkeen yleisöllä on usein mahdollisuus esittää kysymyksiä puhujalle. Näin ollen puhuja viettää vielä hyvän tovin kuulijoiden silmien ja korvien alla. Tämä merkitsee sitä, että sekä epäonnistumisen että onnistumisen mahdollisuudet elävät vielä puheen jälkeenkin.

On syytä varautua siihen, että kysymyksiä ei tulekaan tai että niitä tulee vain yksi tai kaksi. Antaa ponnettoman vaikutelman, jos tällaisessa tilanteessa olet hämilläsi ja toteat vain ykskantaan tilanteen päättyneen. Seuraavilla neuvoilla kysymys-vastaus-sessio hoidetaan kunnialla:

1) Jos yleisön joukossa on joku tuttavasi, ennen puhettasi voit pyytää häntä miettimään kysymyksen puheen jälkeisessä tilanteessa esitettäväksi.

2) Mieti ennen puhettasi, mistä aiheesta voisit puhua enemmänkin ja ennen kaikkea mistä aiheesta yleisösi haluaisi ehkä enemmän tietoa. Kun jälkitilanteessa kysymykset alkavat ehtyä, nosta esille vielä tällainen pointti. Kerro yleisölle lausuvasi pari tarkentavaa sanaa valitsemastasi aiheesta, koska se mahdollisesti synnytti kuulijoissa pohdintoja. Kun olet pitänyt valitsemastasi aiheesta hienon pienoispuheen, on hyvä hetki lopettaa.

3) Jos kysymyksiä tuntuu riittävän,  odota että kohdalle tulee joku oikein herkullinen kysymys, johon tiedät osaavasi vastata loistavasti. Kysymyksen kuultuasi voit ensin lyhyesti todeta, että aika sallii vielä tähän kysymykseen vastaamisen. Sitten esität loistavan vastauksesi ja kiität yleisöä. Lopetuksesi on tällöin hyvin vahva.

4) Ennen kysymystä ei kannata sanoa, että tulossa oleva kysymys on viimeinen. Kysymys voi olla lattea tai sitten niin vaikea, ettet osaa vastata siihen. Tällaiseen olisi noloa lopettaa.

5) Ota huomioon, että yleisö on pääasiassa tullut kuuntelemaan sinua, ja kysymys-vastaus-sessio on siihen nähden ylimääräinen lisä. Pidä jälkitilanne siis sopivan lyhyenä. Latistaa tunnelmaa, jos tilanne vain venyy ja väki alkaa raahautua penkkirivien väleistä ovea kohti.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | 6 kommenttia

Ryhmässä vetelehtijät – laiskottelun ja lorvimisen jäljillä

Kirjoitin taannoin deindividuaatiosta: joukossa ihminen menettää kosketuksensa omaan itseensä ja tekee päättömyyksiä. Sukua tälle ilmiölle on ryhmässä vetelehtiminen (engl. social loafing). Kyse on siitä, että ryhmätilanteissa ihmisten velvollisuuden- ja vastuuntunto heikentyvät.

Lepäily houkuttaa ryhmässä

Suurta voimainponnistusta vaativat tilanteet kuten pesukoneen siirtäminen tai auton työntäminen hoidetaan ryhmätyönä. Tavallisesti joukossa on joku tai joitakin, jotka eivät anna aivan kaikkeaan tavoitteen eteen. Lepäily saattaa houkuttaa, koska ryhmässähän on monta, jotka kyllä punnertavat työn loppuun.

Ensimmäinen ilmiötä selvittänyt tutkimus liittyi köydenvetoon (Max Ringelmann, 1913). Köydenvetojoukkueen yhteinen voima ei ollut sen yksittäisten jäsenten huippusuoritusten summa vaan jäi tätä alhaisemmaksi. Joku tai jotkut pinnasivat.

Eivät vain pianon kantajat…

Sittemmin lukuisat lisätutkimukset ovat vahvistaneet johtopäätöksen: ryhmätyötilanteissa yksilö ei yritä yhtä innokkaasti kuin sellaisessa tilanteessa, jossa hän toimisi yksin.

Tämä pätee myös henkisiä ponnistuksia vaativiin tilanteisiin (Henningsen, Cruz & Miller 2000). Opiskelijoille annettiin luettavaksi oikeustapaukseen liittyvä teksti, ja tehtävänä oli antaa tapauksesta tuomio. Kun koehenkilöt saivat tehtävän osana ryhmää, he muistivat myöhemmin tekstin yksityiskohtia heikommin kuin ne, jotka toimivat yksin.

Opiskelijoiden motivaatio omaan suoritukseen heikkeni, kun he ajattelivat muiden olevan heidän tukenaan tehtävän suorittamisessa.

Mistä lorvailu johtuu?

Tämä mielenkiintoinen ryhmädynamiikan ilmiö on monen tekijän summa. Erään teorian mukaan alamme sluibailla, jos emme usko, että ponnistelumme tuottaa riittävää henkilökohtaista hyötyä (Collective Effort Model).

Tässä yhteydessä puhutaan myös vapaamatkustaja-efektistä: ihmiset pyrkivät hyötymään toisten tekemästä työstä, mikäli voivat toimia näin ilman seurauksia. Ryhmätilanteet tarjoavat mainion tilaisuuden “piiloutua joukkoon”. (Karau & Williams 2001).

Voi käydä myös niin, että koska ryhmän jäsenet epäilevät muiden ottavan tehtävän keskimääräistä rennommin, he itsekin laskevat omaa työmääräänsä, jotta eivät jäisi ainoiksi uurastajiksi. Tämä lisää yleistä laiskottelua.

Vetelehtimisen vakavat seuraukset

Ryhmässä vetelehtimisestä voi koitua vakavia seurauksia. Ryhmän yksittäiset jäsenet eivät ehkä kanna omaa vastuutaan, koska ajattelevat asioiden hoituvan yhteistyönä ja muiden tekevän heidänkin osuutensa. Missä tahansa korkean turvallisuustason järjestelmässä (lentoliikenne, sotilastoiminta, turvallisuusorganisaatiot, ydinvoimalat) seuraukset voivat olla kohtalokkaat.

[Alunperin kirjoitin tässä kohtaa: "Kitty Genovesen kuuluisa tapaus liittyy tähän ilmiökokonaisuuteen. Kyseinen nainen joutui 1960-luvulla kotikadullaan New Yorkissa puukotuksen uhriksi. Pahoinpitelyä kesti puoli tuntia, ja kolmisenkymmentä ihmistä näki tapahtuman kotiensa ikkunoista. Kukaan ei tehnyt mitään auttaakseen naista. Kukaan ei edes soittanut poliisia. Ihmiset ajattelivat, että joku muu on jo toiminut eikä heidän tarvitse." - - Minulle kuitenkin huomautettiin (ks. kommentit alla), että tapaus on todennäköisesti jonkinasteinen moderni myytti, vaikka se esiintyykin kaikissa alan oppikirjoissa. Asiasta tehdyn uudehkon tutkimuksen mukaan ei voida osoittaa, että todistajia oli reilut kolmekymmentä tai että he olisivat nähneet puukotuksen tai että kukaan ei olisi tehnyt asialle mitään.]

Laiskottelua torjumaan

Kuinka torjua ryhmässä vetelehtimistä? Yleisavain tähän on ryhmän toiminnan valvominen ja työn edistymisen seuraaminen. Yksilöille ja koko ryhmälle on hyvä antaa palautetta työn etenemisestä ja työsuoritusten laadusta.

Ryhmän jäsenille tulee osoittaa yksilöllisiä ja mielekkäitä tehtäviä, jotta he kokisivat enemmän vastuuta omasta suorituksestaan. Kunkin ryhmän jäsenen tulisi kokea, että juuri heidän osuutensa on tarpeellinen tai jopa välttämätön ryhmän suorituksen onnistumisen kannalta.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että yksittäinen ryhmän jäsen tekee erityisen paneutunutta työtä, jos hän ajattelee, että ryhmä arvioi hänen suorituksensa.

Vielä yksi ohje: Liian helppoja tehtäviä ei pidä ryhmälle antaa. Ne ryhmän jäsenet, jotka pitävät itseään muita parempina ja taitavampina, laiskottelevat erityisen herkästi, kun tehtävä on helppo. Kun tehtävä oli erityisen vaikea, nämä omasta mielestään välkyt ahkeroivat innokkaasti päästessään näyttämään muille erinomaisuutensa. Ensimmäisessä tapauksessa he eivät kokeneet rooliaan mitenkään tärkeäksi, kun taas vaikean tehtävän koittaessa he näkivät osuutensa välttämättömäksi. (Huguet, Charbonnier & Monteil 1999)

Helppojen tehtävien antamisesta näyttää seuraavan aina rutosti laiskottelua. Asiaa ei helpota laisinkaan se, että valtaosa ihmisistä pitää itseään keskimääräistä erinomaisempina…

Kirjallisuus

Henningsen, D.D.; Cruz, M.G & Miller, M.L. (2000) “Role of social loafing in predeliberation decision making.” Group Dynamics: Theory, Research, and Practice, 4, 168-175.
Huguet, P.; Charbonnier, E. & Monteil, J. (1999) “Productivity loss in performance groups: People who see themselves as average do not engage in social loafing.” Group Dynamics: Theory, Research, and Practice, 3, 118-131.
Karau, S.J. & Williams, K.D. (2001) “Understanding individual motivation in groups: The collective effort model.” In M.E. Turner (ed.), Groups at work: Theory and research. Applied social research (s. 113-141). Mahwah: Erlbaum.
Aiheesta on myös Wikipediassa erinomainen artikkeli.
Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | 2 kommenttia

“Lainaa minulle ruohonleikkuriasi, tai murran nenäsi.”

Normikeskustelu naapurin kanssa? Tuskin. Mutta miksi ei? Uhkaukset – eritoten ankarat ja synkät uhkaukset – ovat varsin tehokas tapa ihmisten “taivuttelussa”, esimerkiksi luovuttamaan lompakkonsa pimeällä kujalla. Miksi emme kulkisi ihmiseltä toisen luo uhkauksia ladellen ja aina tahtomme läpi saaden?

Typerään kysymykseen annettakoon itsestään selvä vastaus: Jos “vuorovaikutuksemme” olisi yhtä pelottelua ja pakottamista, emme arvatenkaan olisi kovinkaan pidettyjä ihmisiä. Meitä kammoksuttaisiin ja jopa vihattaisiin. Meillä ei olisi ystäviä. Itsekin inhoaisimme itseämme. Ja varmasti ymmärtäisimme, että yhteiskunta ei toimisi, jos kaikki käyttäytyisivät niin kuin me.

Ihmisten väliset vaikuttamispyrkimykset ovat melkein aina huomattavasti hienovaraisempia ja monitasoisempia. Poikkeuksena tietenkin rikollisten toiminta. Tavallisesta elämänpiiristä voitaneen kuvitella ainoastaan poikkeustilanne, jossa ihmishenki olisi vaarassa: tällöin ankaratkin uhkaukset voisivat olla osa keinovalikoimaa tilanteen pelastamiseksi. Tämäkin on kieltämättä jokseenkin spekulatiivista.

Tutkijat ovat pohtineet tätä(kin) kysymystä. James Dillard väittää jokseenkin järkeenkäypästi, että ihmisten vaikuttamispyrkimyksissä yhdistyvät monenlaiset päämäärät. Päämäärät sanelevat sen, minkälaisia vaikuttamisstrategioita käytetään. (Dillard 1989)

Vaikka ihmisen tärkein päämäärä jossain tilanteessa olisi vaikuttaa toiseen (tämän mielipiteisiin, asenteisiin, suostumukseen jne.), samaan aikaan taustalla vaikuttaa toissijaisia päämääriä, jotka säätelevät vaikuttamispyrkimystä. Dillard määrittelee näitä neljä:

1) Identiteettiin liittyvät päämäärät - Ihmisen moraali ja periaatteet asettavat rajoituksia. Moraalittomat vaikuttamisstrategiat eivät yleensä tule kyseeseen.

2) Vuorovaikutukseen liittyvät päämäärät - Ihminen haluaa usein luoda itsestään hyvän mielikuvan ja tehdä toiseen vaikutuksen. Tällöin tätä päämäärää vastaan sotivat vaikuttamisstrategiat eivät sovellu käytettäviksi.

3) “Hyötyyn” liittyvät päämäärät (engl. resource goals) - Tämä on läheistä sukua edelliselle päämäärälle: Kyse on tarpeesta pitää hyvää huolta suhteesta toiseen ihmiseen, koska suhde antaa itselle paljon. Ystävyyssuhteen tuhoava vaikuttamisstrategia ei käy laatuun.

4) Aistiärsykkeisiin liittyvät päämäärät (engl. arousal goals) - Aistiärsykkeet on pidettävä siedettävissä rajoissa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vaikuttamisstrategia, joka johtaisi kohtuuttomaan hermostuneisuuden tilaan, ei ole sopiva.

Vaikuttamispyrkimyksissä ei ratkaisevaa ole ainoastaan se, miten itse vaikuttamispäämäärä toteutuu, vaan myös monet muut seikat säätelevät toimintaa. Tästä seuraa vaikuttamisen vaikeus: aina ei ole lainkaan helppoa valita, miten asiassa olisi syytä edetä, jotta kaikki toissijaisetkin tavoitteet tulisi otettua huomioon.

Muitakin tekijöitä vaikuttamisstrategian valitsemisessa toki on, kuten ihmisen persoonallisuus ja myös se, että ymmärrämme eri tavoin sen, mistä ihmisten välisessä kommunikaatiossa on kyse. Tästä kuitenkin enemmän toisessa postauksessa.

Kirjallisuus

Dillard, J.P. (1989) “Types of Influence Goals in Personal Relationships.” Journal of Social and Personal Relationships 6, 293-308.
Tallennettu kategorioihin Vaikuttamistekniikat | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti